Wellu, Vipu-miehemme on jälleen merillä ja tervehtii:
Moi vaan kaikki Vipulaiset ja muutkin jotka tätä lukee!
Minulle tarjoutui jälleen mahdollisuus osallistua ruotsalaisen Ship to Gazan kampanjaan murtaa Gazan saarto. Jouduin vakavasti harkitsemaan osallistumistani, koska terveydentilani
ei ole paras mahdollinen edellisvuotisen työtapaturmani jälkeen.
Vakavat leikkaukset jättävät jälkensä niin ruumiseen kuin mieleenkin. Eri henkilöiden kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä voi olla se juttu joka minut Jälleen raiteilleen ja takaisin työelämään.
Onhan tässäkin riskinsä kun fysiikka ei puolentoista vuoden
sairasvuoteilun jälkeen ole entisellään ja varsinkin selkärankaa tukeva
lihaksisto on enemmän kuin huonossa hapessa. Kuitenkin jo
ensimmäinen yhteydenotto StG:n Marianne av Göteborg alukselta sai minut
lähes pomppaamaan riemusta kattoon. Ensinnäkin ilahdutti uusi alus ja
kampanja tarkoitusperineen. Mahtavaa että koettujen vastoinkäymisten
jälkeenkään jengi ei anna periksi vaan Freedom Flotillan useat
jäsenorganisaatiot,tukijat ja yksittäiset ihmiset lähtivät jälleen
kerran mukaan.
Gazan tilanne on varsinkin viimevuotisten pommitusten
jälkeen kriittinen jos se oli sitä ennen hälyttävällä tasolla. YK:n
raporttien mukaan tilanne on lähes toivoton jos alueelle ei saada
humanitääristä apua. Avunsaannille ei ole käytännössä kuin yksi este.
Israelin ylläpitämä Gazan saarto. Jos saarto lopetettaisiin niin
gazalaislle saataisiin niin välittömään hätään tarvittavaa apua, kuin
myös infran (koulut,sairaalat,kodit,jne)jälleenrakentamiseen tarvittavaa
apua.
Samalla kun ihmisille ja yhteiskunnalle tärkeitä peruspilareita
rakennettaisiin voisi alkaa myös tuotannon jälleenrakentaminen, jotta
gazalaisille luotaisiin mahdollisuudet tulla toimeen omillaan osana
itsenäistä Palestiinaa. Tähän kaikkeen saarron murtamisyritykset tähtää
ja kaiken peruskysymyksenä on taas kerran ihmisyys. Palestiinalaisia
tulee kohdella ihmisarvoisella tavalla.
Pitkällisen kansainvälisen
painostuksen jälkeen saatiin Etelä-Afrikassakin hallitseva osapuoli
ymmärtämään, apartheidin aika on ohi. Tämä sama koskee myös
Israelia(kuin kaikkia muitakin,niin valtioita kuin yksittäisiä ihmisiä),
minkäänlaiseen rotuerotteluun tahi muunlaiseen syrjintään ei ole
nykymaailmassa kenelläkään oikeutta.
Kansainvälisen yhteisön on
kyettävä kantamaan vastuunsa ja saada saarto päätökseen. Siitä se
rauhanrakentaminen alueella alkaa ja isot instituutiot (YK,EU
ensisijaisina) ovat siitä vastuussa. Niin kauan kun ne eivät ymmärrä
vastuutaan kantaa, tarvitaan kansainvälistä solidaarisuusliikettä
osoittamaan esimerkillään miten maailmasta saadaan parempi paikkaa elää.
Koen meillä vapautta nauttivilla parempiosaisilla olevan velvollisuus
tehdä edes jotain niiden hyväksi jotka ei itse pysty siihen
vaikuttamaan. Tämä ei nyt tarkoita että jokaisen pitäisi heti lähteä
soutamaan kohti Gazaa vaan asioita voi tehdä monella eri tavalla. Jotkut
lahjoittaa rahaa,toiset aikaa työpanoksensa kautta ja tärkei ryhmä on
se suuri joukko joka levittää tietoa niin suusta suuhun kuin somen
kauttakin ja pyrkii painostamaan omia poliittisia päättäjiä reagoimaan.
Itse siis nousin Mariannen kannelle tiistai-aamuna valmiina kuin
partiopoika(oikeasti matka oli äärimmäisen raskas ja menin norjalaisen
kokkimme Nilsin osoittamaan punkkaan koisimaan). Parin tunnin tirsojen
jälkeen lähdin tutustumaan laivatovereihin. Ensimmäinen hyttitoverini jo
nukkumaan heräsikin ja hetki siinä turistiin.ruotsalainen
vasemmistonuori Jesper oli ollut mukana viikon verran ja lähdössä kotiin
seuraavana aamuna.Täytyy todeta että vasemmistonuorissa lepää parempi
tulevaisuus niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Erittäin fiksu ja reipas
nuorimies.
Sitten alkoi massiivinen halausrumba kun jo aiemmissa
kampanjoissa mukana olleet rakkaat ystävät huomasivat minun heränneen.
WelluWellukiljunta kaikui pienessä paatissamme kun porukkaa ryntäili
sieltä täältä minua tervetulleeksi toivottamaan.Ei kai mikään yhdistä
ihmistä samalla lailla kuin sellitoveruus ja tietysti yhteinen laivalla
olo, pienimuotoinen työsiirtola se ainakin jos ei ihan Israelilaiseen
vankilaan verrattavissa. Kovasti siinä juttua riitti ja tuntuu riittävän
joka hetki. Vasta nyt torstaina sain ensimmäisen mahdollisuuden ryhtyä
kirjoittamaan näitä löpinöitäni. Sitäkin teen vahdin aikana kun aiemmin
en ehtinyt.
Mulla on vielä nämä hommat harjoitteluasteella kun mihinkään
kauhean fyysiseen ei pysty. Onneksi nuo perusmerimiestaidot ei ole
kaikki sairastellessa kadonneet vaan pystyn ihan oikeasti olemaan
hyödyksi, enkä ole vai pelkkä matkustaja. Brestissä eri
solidaarisuusryhmät järjestivät meille rannassa juhlat. Puheita
pidettiin laiturilla ja ja bändit ja trubaduurit soittivat aluksemme
yläkannella. Bileissä jaettiin infoa sekä kerättiin varoja kampanjaamme
varten, kumpikin osa-alue sujui loistavasti. Jatkot olivat sitten
Syndicate Trade Unionin tiloissa.
Ruokaa ja juomaa sekä keskinäistä
kehumista riitti, paikalla oli yhteensä nelisenkymmentä henkeä, eli ei
ihan pienet jatkot kuitenkaan. Itse lähdin hyvissä ajoin takaisin
laivalle koska minulla edeleenkin univelkaa riitti. Seuraavana aamuna
aloitimme heti lähtövalmistelut. Laiva siivottiin,muonitettiin ja
bunkrattiin vettä jonka jälkeen siirryimme bunkkerikaijaan tankkaamaan
polttoainetta. Sitten vielä viimeiset halaukset ja pussailut
paikallisten kanssa ja vähän yhteiskuvia ja lisää halailua. Satamassa
oli aamupäivällä syndikaatin mielenosoitus, punasoihtuja oli niin paljon
että oli kuin olisi ollut barcelonan mestaruusjuhlissa.
Kun lähdimme
aallonmurtajan aukosta niin aallonmurtajaa pitkin juoksi jengiä
Palestiinan liput liehuen. Minulle jo pelkkä merellelähtö pitkän tauon
jälkeen olisi ollut aika tunteellinen hetki mutta paikallisten
läksiäishulinat semmoisen siitä vasta tekivätkin.Tällä etapilla
meitä on Kanadasta,Norjasta,Turkista,Ruotsista ja allekirjoittanut
Suomesta. Olemme matkalla johonkin Espanjan länsirannikolle Portugalin
rajan tuntumaan , kylän tai kaupungin nimeä en muista enkä osaisi sitä
kirjoittaakaan, joku käsittämätön mesta se oli.
Varmasti tulee
ikimuistoinen vierailu kun samalla pidetään Mavi Marmaran
muistotilaisuus niiden muistoksi jotka Israelin voimatoimien seurauksena
menettivät henkensä yrittäessään Gazan saartoa purkaa.
Vaikka surullisten muistojen keskellä ollaan niin varmaan positiivisessa mielessä katsomme tulevaisuuteen.
Kyllä nyt on meidän aikamme vihdoin murtaa Gazan saarto.
VIPUN Wellu Koivisto jostain Biskajan aalloilta.
Julkistamme myös Wellun runon, jonka hän luki meille 24.5.2015
Kun viimeinenkin rautakoura Götavarvetin massiivisen nosturin
alta poistuu, päättyy myös pala historiaa, historiaa jota kymmenet tuhannet
hänen kaltaisensa muokkasivat, kun tuhannen laivaa merten urhoille vesille saattoi.
Liekö tuo viimeinen kuullut, vaimeana virran yllä soljuvan
Peppi Pitkätossun sävelen, joka Drorin
saxpiipasta Mariannen kannelta hieman räkäisestikin
purkautuu. Siinä sävelessä syntyy
uudenlaista historiaa tai pikemminkin tulevaisuutta. Ei kai historiaa ennen aikojaan luoda.
Tuo tulevaisuus on ehkä haavetta/unelmaa, matka, jolle nyt
lähdemme. Jota samat Pepin sävelet haikeasti saatttaa, niin Malmöstä Köpikseen
kuin Pikku-Beltistä Brunsbytteliinkin.
Kautta satamien, joissa Palestiinan liput vapauden kaipuussaan liehuu.
Mutta miten hurisee Mariannen sydän, kun matkaa teemme? Kuinka tuo urhea vanha rouva meitä sylissään
kantaa? Onko menomme leppoisaa keinuntaa
vai tyrskyistä suolapärskeiden maustamaa menoa?
Kuinka tuo lady Elbelle etenee, luodeko rouvaa ahterista avittaa vai
vuoksiko nousee rouvamme ryntäille matkan tekoa vaikeuttaen?
Kuinka ylittyy Pohjanmeri, tuo joskus niin rosoinenkin
allas? Mitä miettiikään ahneiden
öljyjättien teräshirviöt, kun pieni purtemme ne sivuuttaa? Onkohan joukossa noviisia, joka
malttamattomana Doverin valkeita kallioita tähystää? Onko vanhaa puosua, joka siihen lausumaan:
”Suotta niitä tähystät, paskanharmaita ne on ja taatusti sumunkin peitossa,
ainahan ne!”
Sieluni silmin katselen kuinka rouvamme Calaisin taakseen
jättää, kuinka sivuuttaessaan Jersey saaret halveksuen niskojaan nakkelee
siellä lymyileville ahneille verokarkuri paskoille. Mutta jo Ushantin ja Finisterren
sivuuttaessaan ilkikurisesti hymyilee.
Edessä on Biskaja, tuo pahimmillaan Kap Hornin veroinen
noidankattila. Tuo niin monen merimiehen
märkä uni, sen kun ylität, olet oikea merikarhu ja siitä lähtien
satamakuppiloiden hämyssä oikeutettu merimiesjuttuja tuopin toivossa turinoimaan. Joskus tosia, joskus lainattua, mutta aina
niin mahtipontista kertoa.
Mariannekin, tuo mainio leidimme sinne jo himoitsee, mutta
mutta malttakaamme vielä tovi. Pitää
vielä piipahtaa Asterixin mailla, vaikka allekirjoittaneelle ne enemmän
Obelixin, hänen ruumiinheimolainen kun olen.
Port de Brestin Marina du Chateau, kuinka hyvältä se korvissani
kuulostaakaan, kun norjalaisen lokin lailla liidän kohti Pariisia, ohi
ruosteisen tornin, yli satumaisen Louvren, kunnes tuskaisesti ruuhkaisessa Orlyssä
raahaan kamojani kiroten ja pohtien: ”Kyllä tällä mielikuvituksella vähempikin
matkalukeminen olisi riittänyt.”
Mieleni kuitenkin tyyntyy Montmartren riehakkaissa
kuppiloissa, lievästi suuta polttelevaa pastista junaa odotellessa
nauttiessani. Junaa, tuota TGV:n hopean
harmaata luotia, joka yön yli kohti Brestiä kiitää. Aamuyön hämärinä tunteina vaella avenueta
satamaa kohti, jossa kohtaan tulevan rakastettuni. Vihdoin pääsen ladyn kupeita hivelemään,
tutustumaan niihin salattuihin suloihin, mitä tuo runko sisälleen
kätkeekään.
Siitä eteenpäin on retkemme yhteinen retki, jonka mittaa emme
tiedä, enkä tiedä olenko loppuun asti mukana.Vaikken olisikaan, on unelmamme
yhteinen, taivaanrannassa siintävä Gaza, tuo niin pahoin ruhjottu maalimme,
jossa tuhannet liehuvin lipuin ja hurraahuudoin meitä vastaanottavat tuon
kaiken takana, kauempana, utuisena, siintää vielä suurempi unelma: VAPAA, VAPAA PALESTIINA!