Wellu, Vipu-miehemme on jälleen merillä ja tervehtii:

Moi vaan kaikki Vipulaiset ja muutkin jotka tätä lukee!

Minulle tarjoutui jälleen mahdollisuus osallistua ruotsalaisen Ship to Gazan kampanjaan murtaa Gazan saarto. Jouduin vakavasti harkitsemaan osallistumistani, koska terveydentilani ei ole paras mahdollinen edellisvuotisen työtapaturmani jälkeen. Vakavat leikkaukset jättävät jälkensä niin ruumiseen kuin mieleenkin. Eri henkilöiden kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä voi olla se juttu joka minut Jälleen raiteilleen ja takaisin työelämään.

Onhan tässäkin riskinsä kun fysiikka ei puolentoista vuoden sairasvuoteilun jälkeen ole entisellään ja varsinkin selkärankaa tukeva lihaksisto on enemmän kuin huonossa hapessa. Kuitenkin jo ensimmäinen yhteydenotto StG:n Marianne av Göteborg alukselta sai minut lähes pomppaamaan riemusta kattoon. Ensinnäkin ilahdutti uusi alus ja kampanja tarkoitusperineen. Mahtavaa että koettujen vastoinkäymisten jälkeenkään jengi ei anna periksi vaan Freedom Flotillan useat jäsenorganisaatiot,tukijat ja yksittäiset ihmiset lähtivät jälleen kerran mukaan. 

Gazan tilanne on varsinkin viimevuotisten pommitusten jälkeen kriittinen jos se oli sitä ennen hälyttävällä tasolla. YK:n raporttien mukaan tilanne on lähes toivoton jos alueelle ei saada humanitääristä apua. Avunsaannille ei ole käytännössä kuin yksi este. Israelin ylläpitämä Gazan saarto. Jos saarto lopetettaisiin niin gazalaislle saataisiin niin välittömään hätään tarvittavaa apua, kuin myös infran (koulut,sairaalat,kodit,jne)jälleenrakentamiseen tarvittavaa apua. 

Samalla kun ihmisille ja yhteiskunnalle tärkeitä peruspilareita rakennettaisiin voisi alkaa myös tuotannon jälleenrakentaminen, jotta gazalaisille luotaisiin mahdollisuudet tulla toimeen omillaan osana itsenäistä Palestiinaa. Tähän kaikkeen saarron murtamisyritykset tähtää ja kaiken peruskysymyksenä on taas kerran ihmisyys. Palestiinalaisia tulee kohdella ihmisarvoisella tavalla.


Pitkällisen kansainvälisen painostuksen jälkeen saatiin Etelä-Afrikassakin hallitseva osapuoli ymmärtämään, apartheidin aika on ohi. Tämä sama koskee myös Israelia(kuin kaikkia muitakin,niin valtioita kuin yksittäisiä ihmisiä), minkäänlaiseen rotuerotteluun tahi muunlaiseen syrjintään ei ole nykymaailmassa kenelläkään oikeutta.

Kansainvälisen yhteisön on kyettävä kantamaan vastuunsa ja saada saarto päätökseen. Siitä se rauhanrakentaminen alueella alkaa ja isot instituutiot (YK,EU ensisijaisina) ovat siitä vastuussa. Niin kauan kun ne eivät ymmärrä vastuutaan kantaa, tarvitaan kansainvälistä solidaarisuusliikettä osoittamaan esimerkillään miten maailmasta saadaan parempi paikkaa elää.

Koen meillä vapautta nauttivilla parempiosaisilla olevan velvollisuus tehdä edes jotain niiden hyväksi jotka ei itse pysty siihen vaikuttamaan. Tämä ei nyt tarkoita että jokaisen pitäisi heti lähteä soutamaan kohti Gazaa vaan asioita voi tehdä monella eri tavalla. Jotkut lahjoittaa rahaa,toiset aikaa työpanoksensa kautta ja tärkei ryhmä on se suuri joukko joka levittää tietoa niin suusta suuhun kuin somen kauttakin ja pyrkii painostamaan omia poliittisia päättäjiä reagoimaan.

Itse siis nousin Mariannen kannelle tiistai-aamuna valmiina kuin partiopoika(oikeasti matka oli äärimmäisen raskas ja menin norjalaisen kokkimme Nilsin osoittamaan punkkaan koisimaan). Parin tunnin tirsojen jälkeen lähdin tutustumaan laivatovereihin. Ensimmäinen hyttitoverini jo nukkumaan heräsikin ja hetki siinä turistiin.ruotsalainen vasemmistonuori Jesper oli ollut mukana viikon verran ja lähdössä kotiin seuraavana aamuna.Täytyy todeta että vasemmistonuorissa lepää parempi tulevaisuus niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Erittäin fiksu ja reipas nuorimies. 

Sitten alkoi massiivinen halausrumba kun jo aiemmissa kampanjoissa mukana olleet rakkaat ystävät huomasivat minun heränneen. WelluWellukiljunta kaikui pienessä paatissamme kun porukkaa ryntäili sieltä täältä minua tervetulleeksi toivottamaan.Ei kai mikään yhdistä ihmistä samalla lailla kuin sellitoveruus ja tietysti yhteinen laivalla olo, pienimuotoinen työsiirtola se ainakin jos ei ihan Israelilaiseen vankilaan verrattavissa. Kovasti siinä juttua riitti ja tuntuu riittävän joka hetki. Vasta nyt torstaina sain ensimmäisen mahdollisuuden ryhtyä kirjoittamaan näitä löpinöitäni. Sitäkin teen vahdin aikana kun aiemmin en ehtinyt. 

Mulla on vielä nämä hommat harjoitteluasteella kun mihinkään kauhean fyysiseen ei pysty. Onneksi nuo perusmerimiestaidot ei ole kaikki sairastellessa kadonneet vaan pystyn ihan oikeasti olemaan hyödyksi, enkä ole vai pelkkä matkustaja. Brestissä eri solidaarisuusryhmät järjestivät meille rannassa juhlat. Puheita pidettiin laiturilla ja ja bändit ja trubaduurit soittivat aluksemme yläkannella. Bileissä jaettiin infoa sekä kerättiin varoja kampanjaamme varten, kumpikin osa-alue sujui loistavasti. Jatkot olivat sitten Syndicate Trade Unionin tiloissa. 

Ruokaa ja juomaa sekä keskinäistä kehumista riitti, paikalla oli yhteensä nelisenkymmentä henkeä, eli ei ihan pienet jatkot kuitenkaan. Itse lähdin hyvissä ajoin takaisin laivalle koska minulla edeleenkin univelkaa riitti. Seuraavana aamuna aloitimme heti lähtövalmistelut. Laiva siivottiin,muonitettiin ja bunkrattiin vettä jonka jälkeen siirryimme bunkkerikaijaan tankkaamaan polttoainetta. Sitten vielä viimeiset halaukset ja pussailut paikallisten kanssa ja vähän yhteiskuvia ja lisää halailua. Satamassa oli aamupäivällä syndikaatin mielenosoitus, punasoihtuja oli niin paljon että oli kuin olisi ollut barcelonan mestaruusjuhlissa. 

Kun lähdimme aallonmurtajan aukosta niin aallonmurtajaa pitkin juoksi jengiä Palestiinan liput liehuen. Minulle jo pelkkä merellelähtö pitkän tauon jälkeen olisi ollut aika tunteellinen hetki mutta paikallisten läksiäishulinat semmoisen siitä vasta tekivätkin.Tällä etapilla meitä on Kanadasta,Norjasta,Turkista,Ruotsista ja allekirjoittanut Suomesta. Olemme matkalla johonkin Espanjan länsirannikolle Portugalin rajan tuntumaan , kylän tai kaupungin nimeä en muista enkä osaisi sitä kirjoittaakaan, joku käsittämätön mesta se oli.

Varmasti tulee ikimuistoinen vierailu kun samalla pidetään Mavi Marmaran muistotilaisuus niiden muistoksi jotka Israelin voimatoimien seurauksena menettivät henkensä yrittäessään Gazan saartoa purkaa.

Vaikka surullisten muistojen keskellä ollaan niin varmaan positiivisessa mielessä katsomme tulevaisuuteen.

Kyllä nyt on meidän aikamme vihdoin murtaa Gazan saarto.

VIPUN Wellu Koivisto jostain Biskajan aalloilta.



Julkistamme myös Wellun runon, jonka hän luki meille 24.5.2015 

Kun viimeinenkin rautakoura Götavarvetin massiivisen nosturin alta poistuu, päättyy myös pala historiaa, historiaa jota kymmenet tuhannet hänen kaltaisensa muokkasivat, kun tuhannen laivaa merten urhoille vesille saattoi.

Liekö tuo viimeinen kuullut, vaimeana virran yllä soljuvan Peppi Pitkätossun sävelen, joka Drorin

saxpiipasta Mariannen kannelta hieman räkäisestikin purkautuu.  Siinä sävelessä syntyy uudenlaista historiaa tai pikemminkin tulevaisuutta.  Ei kai historiaa ennen aikojaan luoda.

Tuo tulevaisuus on ehkä haavetta/unelmaa, matka, jolle nyt lähdemme. Jota samat Pepin sävelet haikeasti saatttaa, niin Malmöstä Köpikseen kuin Pikku-Beltistä Brunsbytteliinkin.  Kautta satamien, joissa Palestiinan liput vapauden kaipuussaan liehuu.

Mutta miten hurisee Mariannen sydän, kun matkaa teemme?  Kuinka tuo urhea vanha rouva meitä sylissään kantaa?  Onko menomme leppoisaa keinuntaa vai tyrskyistä suolapärskeiden maustamaa menoa?  Kuinka tuo lady Elbelle etenee, luodeko rouvaa ahterista avittaa vai vuoksiko nousee rouvamme ryntäille matkan tekoa vaikeuttaen?

Kuinka ylittyy Pohjanmeri, tuo joskus niin rosoinenkin allas?  Mitä miettiikään ahneiden öljyjättien teräshirviöt, kun pieni purtemme ne sivuuttaa?  Onkohan joukossa noviisia, joka malttamattomana Doverin valkeita kallioita tähystää?  Onko vanhaa puosua, joka siihen lausumaan: ”Suotta niitä tähystät, paskanharmaita ne on ja taatusti sumunkin peitossa, ainahan ne!”

Sieluni silmin katselen kuinka rouvamme Calaisin taakseen jättää, kuinka sivuuttaessaan Jersey saaret halveksuen niskojaan nakkelee siellä lymyileville ahneille verokarkuri paskoille.  Mutta jo Ushantin ja Finisterren sivuuttaessaan ilkikurisesti hymyilee.  Edessä on Biskaja, tuo pahimmillaan Kap Hornin veroinen noidankattila.  Tuo niin monen merimiehen märkä uni, sen kun ylität, olet oikea merikarhu ja siitä lähtien satamakuppiloiden hämyssä oikeutettu merimiesjuttuja tuopin toivossa turinoimaan.  Joskus tosia, joskus lainattua, mutta aina niin mahtipontista kertoa.

Mariannekin, tuo mainio leidimme sinne jo himoitsee, mutta mutta malttakaamme vielä tovi.  Pitää vielä piipahtaa Asterixin mailla, vaikka allekirjoittaneelle ne enemmän Obelixin, hänen ruumiinheimolainen kun olen.  Port de Brestin Marina du Chateau, kuinka hyvältä se korvissani kuulostaakaan, kun norjalaisen lokin lailla liidän kohti Pariisia, ohi ruosteisen tornin, yli satumaisen Louvren, kunnes tuskaisesti ruuhkaisessa Orlyssä raahaan kamojani kiroten ja pohtien: ”Kyllä tällä mielikuvituksella vähempikin matkalukeminen olisi riittänyt.”

Mieleni kuitenkin tyyntyy Montmartren riehakkaissa kuppiloissa, lievästi suuta polttelevaa pastista junaa odotellessa nauttiessani.  Junaa, tuota TGV:n hopean harmaata luotia, joka yön yli kohti Brestiä kiitää.  Aamuyön hämärinä tunteina vaella avenueta satamaa kohti, jossa kohtaan tulevan rakastettuni.  Vihdoin pääsen ladyn kupeita hivelemään, tutustumaan niihin salattuihin suloihin, mitä tuo runko sisälleen kätkeekään. 

Siitä eteenpäin on retkemme yhteinen retki, jonka mittaa emme tiedä, enkä tiedä olenko loppuun asti mukana.Vaikken olisikaan, on unelmamme yhteinen, taivaanrannassa siintävä Gaza, tuo niin pahoin ruhjottu maalimme, jossa tuhannet liehuvin lipuin ja hurraahuudoin meitä vastaanottavat tuon kaiken takana, kauempana, utuisena, siintää vielä suurempi unelma:  VAPAA, VAPAA PALESTIINA!