Wellun matkapäiväkirja pt. 5

Morjens Motrilista Costa del Solista

Uskomattoman kiva mesta jää nyt taakse. Tullessamme meitä oli vastassa satakunta ihmistä ja olisi kuulemma ollut moninverroin enemmän ellei myrsky olisi viivyttänyt meitä kymmenellä tunnilla.

Saavuimme iltamyöhällä, joten lapselliset olivat jo lähteneet kotiin. Tunnelma oli loistava ja huutoa ja melskettä riitti.

Poliisitkin olivat paikan päällä meitä odottamassa ja kun kipparimme kysyi, mitä he ovat vailla, he kertoivat tulleensa avustamaan suihkuongelmassa. Laivavesi kun ei suihkuun riitä, vaan käytössä on merivesisuihku, joka on ihan jees, mutta satamaan tultaessa on ihanaa päästä normisuihkuun. Poliisit kuljettivat miehistöämme poliisilaitokselle suihkuun ja takaisin. Omintakeinen taksijärjestely siis ja hieno osoitus siitä miten poliisi voi myös yleisöä palvella.

Itse vastaanottoseremonioiden jälkeen oli aika siirtyä illanviettoon miehistön ja paikallisten kanssa. Kyseessä oli myös jäähyväiset suurimmalle osaa miehistölle, koska väkeä vaihdettiin satamassa.

Meitä on nyt enää kaksi jäljellä siitä remmistä, joiden kanssa lähdettiin Brestistä kolme viikkoa sitten. Tarkoitus on ollutkin se, että mahdollisimman moni pääsisi mukaan edes jollekin pätkälle, ja kun alus on niin pieni, niin tiuhaan vaihtoja tulee. Yksi meistä lähti minilomalle ja palaa seuraavaan satamaan.

Itselläni ei taloudelliset resurssit riitä kotona käymiseen, muttei tuo minua niin paljon haittaa. Poikaani tietysti ikävöin, mutta aika pianhan me kuitenkin nähdään.

Jatkuvat miehistönvaihdokset ovat kyllä tunteellista puuhaa. Pienessä paatissa on niin intiimi tunnelma. Ollaan kuin yhtä perhettä. Ja juuri kun se perhe alkaa muodostua, niin se osin hajoaa. Sitten vielä kun tietää ettei uusia rakkaita ystäviään näe välttämättä enää koskaan, niin pistäähän se tipan helposti valumaan  linssiin.

Ilta  oli mahtava ja puhetta ja tarinaa riitti. Taisi joku jonkun runonkin lausua ja tunteellisen puheenkin pitää. Seuraavana päivänä olikin paljon järjesteltävää laivan varustelun osalta kuin myös virallisen ohjelmankin suhteen. Illemmalla oli iso keskustelutilaisuus kampanjaamme koskien ja siihen osallistui yli 80 henkeä. Gazan ahdinko herättää ihmisiä osallistumaan näillä pienemmilläkin paikkakunnilla positiivisen hyvin.

Muutenkin ihmiset osallistuvat monin eri tavoin. Kävimme perämiehen kanssa lounaalla ja ravintola lahjoitti meille pari muovikassillista herkullisia kirsikkatomaatteja. Ohikulkijat tuovat vihanneksia, hedelmiä, leipää jne. Paikallista rommia ja oluttakin meille on tuotu ja oltaisiin saatu tutustua paikalliseen panimoon ja tislaamoonkin, mutta aikataulun tiukkuuden takia emme vaan ehtineet. Mikä ainakin allekirjoittaneen mielestä oli todella harmillista.

Kun laiva oli käyty tankkaamassa toisessa satamassa oli lähtöjärjestelyjen vuoro. Kokousta,palaveria ja myöskin koulutusta riitti. Kaikille uusille kun pitää opettaa niin turvllisuus kuin käytännön asiat. Siihen päälle vielä ammattimiesten perehdyttäminen koneisiin ja laitteisiin, joita on käsittämättömän paljon. Sitten vielä reittisuunnitelman teko ja vahtien jako. Meitä on tällä legillä vain yhdeksän henkeä viidestä eri maasta. Työkielenä on englanti jota sitten osataan tai ei. Mutta aina asiat jotenkin sujuu. Nyt meillä on kaksi kolmen hengen vahtia jotka ajaa 6+6 systeemillä.

Kolmesta yhdeksään olen itse vahdissa aamuin illoin. Loput kolme henkeä ovat ns päivämiehiä eli kokki, apukokki ja sähkäri. Päivät ei kylläkään jää kaksitoistatuntisiksi, vaan aina jotain on vapaa-aikanakin tehtävä. Onneksi legi on vain kuusi päivää ja keli suht leppoisaa niin lepoa on siihen nähden riittävästi.

Reissuun lähdettiin pari tuntia sovitusta myöhässä, mikä oli odotettavissakin. Alkuosa seurattiin Espanjan rannikkoa Cartagenaan saakka ja siitä suoraan kohti Sisilia Palermoa. Halusimme säilyttää nettiyhteyden mahdollisimman pitkään, jotta kaikki saivat kirjoittua bloginsa, lähetettyä videonsa, kuvamateriaalinsa jne. Vaikka miehistöä ollaan, niin jokaisella tuntuu olevan oma taustaorganisaatio joille juttuja tehdään. Kuten minulla Vipu ry, jolle tätä blogia ensisijaisesti teen. Se on osa meidän Rauha Palestiinaan- projektiamme, jota olen yrittänyt parhaiden kykyjeni mukaan avitella.

Nyt ollaan jossain Algerian edustalla noin viidenkymmenen mailin päässä heidän pääkaungistaan. Parit maydayt on otettu vastaan ja pidetty uutsiikkia kunnes hädässä olevat on löydetty ja pelastettu. Vaikka on ikävää, että joku on hädässä, niin meille se oli hyvää treeniä hätätilanteita varten. No, me ei oltu riittävän lähellä ja saimme jatkaa matkaa normaalisti. Pari päivää on merimatkaa jäljellä ennen kuin rantaudemme. Odotettavissa on kuulemma melkoiset hulabaloot, kun sinne saavumme. Täällä kyllä ihmisoikeusaktivismi on käytännössä juhlaa ja laulua, vaikka vakavien teemojen äärellä liikutaankin. Toisaalta on hyvä nyt juhlia kun meillä saattaa kovinkin vakavat hetket olla edessä. Satamia ei enää montaa ole ennen määränpäätämme.

Nyt alkaa olla se hetki kun ihmisten pitäisi alkaa painostamaan omia kansanedustajiaan, ministereitään, ulkoministeriötä sekä tietenkin Israelin lähetystöä, jotta Israel pidättäytyisi käyttämästä väkivaltaa meidän pysäyttämiseen ja antaisi vihdoin oikeuden tapahtua. Saisimme rauhassa purjehtia Gaza cityn satamaan.

Fyysinen lastimme on pieni, lähinnä lääkkeitä ja sairaalatarvikkeita, mutta henkinen lastiimme suuri. Ihmisoikeuksien ja rauhan eteenpäin vieminen on näissä olosuhteissa välillä raskas lasti kantaa. Mutta aina kun jossain tässä onnistutaan on mieli jälleen hetken kovin keveä. Olkoon tällä kertaa meidän vuoro onnistua, olkoon nyt aikamme lopettaa Gazan saarto.

Free Gaza

Wellu