Julkaistu TS 12.6.13
Jokaisella laitoshoidossa olevalla on käytössään asiakasmaksuasetuksen takaama vähintään 99 euron suuruinen käyttövara kaikkien palvelumaksujen jälkeen. Kuinka moni tätä asetuksin turvattua käyttövaraa käyttää? Lähinnä ne, joilla on omainen, joka käy ostamassa laitoshoidossa selviytymisen tueksi inhimillistä arvoa nostavia asioita. Asioita, jotka miellyttävät, olivat ne sitten lehtiä, karkkia – tai vaikka kuukausilahjoitus Unicefille.
Monet jäävät ilman tätä taloudellista oikeuttaan, koska heillä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia käyttää rahojaan. Nämä ihmiset ovat usein muutenkin heikommassa asemassa olevia. Asetelma on myös ikkuna laajempaan ongelmaan: laitosasukkaiden sosiaalista toimintakykyä ja hyvinvointia tuetaan liian satunnaisesti. Laitoshoitoa toteutetaan pitkälti terveydenhuollon ehdoilla.Vaikka pitkäaikaishoidon laitokset on miehitetty terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin hoitoa yhdistäviä ammattilaisia, lähihoitajia, jää sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisen arvostus liian usein lääkekaapilla kolistelulle kakkoseksi.
Syy ei ole hoitajissa vaan siinä, mitä pidetään hoitajien ammattitaitona. Kun laajan sosiaali- ja terveyskentän ammattilainen, jonka ammattitaito takaa yhteiskuntamme haavoittuvimpien hyvinvoinnin ja turvallisuuden, kutistuu ministerien puheissa käsipariksi, on arvoja ravisteltava. Huolenpitotyö tarvitsee sitä tukevan kulttuurin tai yhteiskunnan toimiakseen moraalisesti korkeatasoisesti yksittäistilanteissa.
Sosiaalisen hyvinvoinnin ammattitaitoa ei tunnisteta paljolti sen arkipäivään liittyvien työtapojen takia. Käyttöraha on tästä hyvä esimerkki: kyseessä on hyvin konkreettinen asia, mutta sen laiminlyönnissä suljetaan myös tähän toimintaan kuuluvat ihmisenä elämisen elementit haavoittuvassa tilassa olevan ulottumattomiin. Sosiaalisessa huolenpidossa ja tukemisessa on kova ammattitaidon ydin: arkiset asiatkin ovat osa sosiaalista hyvinvointia, joka suojaa paitsi ihmisarvoa myös terveyttä. Kyseessä ei ole ylimääräinen ylellisyys vaan perustavanlaatuinen elämän palikkasarja.
Sairauden kanssa ihminen pärjää, mutta yksin ei. Tavoite, että laitosasukkaat saisivat käyttää taloudelliset varansa niin hyvin kuin saavat tahtonsa ilmaistuksi, olisi pieni mutta hyvä liike sosiaalisen hyvinvoinnin arvostuksen askelmilla. Kun tämä mahdollisuus taataan, asukkaan tahtoa selvittäessä kohdataan hänet myös ihmisarvoisena ainutlaatuisena yksilönä, mieltymyksineen ja tarpeineen. Tämä taloudellisen itsemäärämisoikeuden tukeminen on tietysti vain yksi pieni lanka sosiaalisen huolenpidon punoksessa. Paljon suuremmallekin ammattitaidon arvostuksen uudelleenarvioinnille on tarvetta.
Sampsa Suominen-Suvisaari, lähihoitaja ja sosiaalitieteiden opiskelija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti